Kirjanmerkki, jota hän ei koskaan siirtänyt

Alkuperäinen kaunokirjallinen teos. Henkilöt ja keskustelut ovat kuvitteellisia; Koraani-viite ilmoitetaan jäljempänä.

Kirjanmerkkinä oli ostoslista.

Riisiä. Linssejä. Saippuaa. Appelsiineja, jos ne olisivat hyviä.

Hänen äitinsä oli kirjoittanut sen sähkölaskun kääntöpuolelle ja taittanut paperin kahdesti, jotta se mahtuisi sivujen väliin. Amina muisti vastustelleensa. Laatikossa oli oikeita kirjanmerkkejä. Koraaniin itseensäkin oli ommeltu vihreä silkkinauha.

“Tämä oli lähempänä”, hänen äitinsä oli sanonut.

Kolme vuotta myöhemmin lista oli yhä siellä.

Amina pyyhki kannesta pölyt joka perjantai. Hän piti kirjaa ylimmällä hyllyllä, kaukana keittiön höyrystä ja ikkunasta, josta sade joskus pääsi sisään. Kun vieraat huomasivat sen, hän sanoi sen kuuluneen äidilleen. He madalsivat ääntään, ja hän vaihtoi puheenaihetta.

Hän oli oppinut erittäin hyväksi huolehtimaan kirjasta, jota ei kestänyt avata.

Eräänä torstai-iltana hänen tyttärensä raahasi tuolia pitkin keittiön lattiaa.

“Mitä sinä teet?” Amina kysyi.

“Haen mummin Koraanin.”

“Anna sen olla. Sinä putoat.”

Maryam kiipesi alas. Kahdeksanvuotiaana hän totteli yhä niin nopeasti, että Aminasta tuntui jälkeenpäin entistä pahemmalta.

“Voitko sinä sitten hakea sen?”

“Miksi?”

“Haluan lukea sitä sinun kanssasi.”

Amina kääntyi takaisin tiskialtaan puoleen. Lusikka oli pudonnut kuppiin, ja hän yritti pitkään saada sitä pois.

“Sinulla on tunti lauantaina.”

“Tiedän.”

“Opettajasi auttaa sinua.”

“Halusin sinut.”

Lusikka irtosi. Amina laski sen hanan viereen.

Hänellä oli vastaukset keskeneräisiin läksyihin, kadonneisiin sukkiin ja keskiyön vatsakipuun. Hän osasi selittää, miksi kuu näytti seuraavan heidän autoaan. Hän osasi paikata koulutakin taskun niin siististi, ettei Maryam koskaan löytänyt repeämää.

Mutta tämä oli pieni pyyntö, eikä hän saanut itseään suostumaan.

“Jonakin toisena iltana”, hän sanoi.

Maryam nyökkäsi, kantoi tuolin takaisin ja alkoi kertoa hänelle jostakin koulussa tapahtuneesta. Amina kuunteli liian tarkkaavaisesti. Hän nauroi sekunnin myöhässä.

Sinä yönä, tyttären nukahdettua, hän seisoi hyllyn edessä.

Viimeksi äitinsä vieressä lukiessaan hänellä oli ollut kiire. Aina oli jotakin. Bussi, johon piti ehtiä. Viesti, johon piti vastata. Liedelle jäänyt kattila.

Hänen äitinsä oli pysäyttänyt hänet erään sanan kohdalla ja pyytänyt yrittämään uudelleen.

“Kyllä sinä sen osaat”, hän oli sanonut. “Anna sille hetki.”

Amina oli yrittänyt. Sitten hän oli vilkaissut kelloa.

Hän muisti tuon vilkaisun selvemmin kuin sanan. Hän oli kolme vuotta toivonut voivansa palata takaisin ja jättää puhelimensa toiseen huoneeseen.

Nyt hän kurottautui ylös, otti Koraanin hyllystä ja istuutui keittiön pöydän ääreen.

Aikomattaan hän avasi sen kohdasta, jossa paperi odotti.

Suura Az-Zumar. Jae 53.

Hän tunnisti kohdan. Vuosia aiemmin he olivat lukeneet käännöstä yhdessä, ja hänen äitinsä oli pyytänyt häntä lukemaan seuraavankin jakeen, jotta he seuraisivat koko jaksoa eivätkä pysähtyisi lauseeseen, josta pitivät.

Tänä iltana Amina etsi käännöksen puhelimestaan. Yksi rivi vangitsi hänen huomionsa: “Do not lose hope in Allah's mercy.”

Hän luki ympäröivät jakeet. Ne puhuivat armosta, katumuksesta ja Allahin puoleen kääntymisestä. Hän viipyi niiden äärellä hetken. Sitten hän katsoi uudelleen taiteltua laskua.

Riisiä. Linssejä. Saippuaa.

Kaiken tämän ajan hän oli pitänyt sitä viimeisen hetken muistona. Mutta hänen äitinsä oli suunnitellut päivällistä. Hän oli odottanut tarvitsevansa saippuaa. Hän oli aikonut arvioida appelsiinit, luultavasti pettyä ensimmäiseen pussilliseen ja kysyä kauppiaalta, oliko tällä muita.

Amina melkein hymyili. Sitten hän itki.

Kukaan ei ollut kehottamassa häntä olemaan urhea, joten hän ei ollut. Hän itki, kunnes nenä meni tukkoon ja hänen vieressään oleva vesilasillinen oli lämmennyt.

Ennen nukkumaanmenoa hän laittoi Koraanin pöydälle, josta Maryam näkisi sen aamulla.

Tytär huomasi sen ennen kuin huomasi aamiaisen.

“Luetaanko me?”

“Koulun jälkeen. Vähän.”

“Siitä, mihin mummi jäi?”

Amina kosketti taiteltua paperia.

“Jostakin sinulle tutusta kohdasta. Saat valita.”

Maryam valitsi lyhyen suuran, jota hän opetteli. Hän valitsi tuolin äitinsä vierestä, vaikka yleensä piti enemmän ikkunaan päin olevasta tuolista. Hän päätti aloittaa heti, koulureppu yhä selässään.

“Reppusi”, Amina sanoi.

“Ai.”

Maryam pudotti sen lattialle ja aloitti uudelleen.

Kolmannen jakeen kohdalla hän takelteli. Amina odotti. Lämpöpatteri naksui. Ulkona ajoi auto ohi. Maryam yritti sanaa toisen kerran ja vilkaisi sitten sivulle apua hakien.

Amina muisti, miten oli itse katsonut äitiään tämän saman pöydän yli.

“Anna sille hetki”, hän sanoi.

Maryam yritti vielä kerran. Tällä kertaa sana tuli.

He lukivat kuusi minuuttia. Ehkä seitsemän. Yhden virheen korjaamisessa Amina osasi auttaa, toisesta hän ei ollut varma. Sen hän kirjoitti muistiin lauantain tuntia varten.

Kun he lopettivat, Maryam jäi istumaan tuoliinsa.

“Osasiko mummi sen kokonaan?”

“Ei.”

“Luulin, että osasi.”

“Hän osasi paljon. Hän opetteli edelleen.”

Maryam mietti tätä. “Vielä vanhanakin?”

“Vielä silloinkin.”

“Siinä on aika pitkä aika opetella.”

“Niin on.”

Tytär vaikutti tyytyväiseltä. Hän otti koulureppunsa ja lähti etsimään välipalaa.

Amina jäi pöydän ääreen. Hän oli odottanut, että lukeminen uudelleen tuntuisi siltä kuin jokin menisi rikki. Sen sijaan hän oli käyttänyt suurimman osan noista minuuteista tyttärensä tarkkaavaiseen kuuntelemiseen. Hän muisti yhä äitinsä äänen. Hän kuuli myös Maryamin äänen.

Seuraavana iltana he unohtivat.

Amina oli töissä myöhään. Maryam kaatoi keittoa läksyjensä päälle. Nukkumaan mennessä he olivat väsyneitä ja äreitä, ja Koraani oli avaamattomana lupalapun ja nenäliinapaketin välissä.

Lauantaiaamuna Amina näki sen ja tunsi vanhan pettymyksen kerääntyvän. Jo nyt, hän ajatteli.

Sitten Maryam tuli keittiöön vain yksi sukka jalassa.

“Voidaanko lukea ennen tuntiani? Haluan näyttää sinulle kohdan, jota harjoittelin.”

“Eilen jäi väliin.”

“Tiedän. Voidaanko nyt?”

Amina veti tuolin esiin.

Seuraavina viikkoina he lukivat joinakin iltoina ja toisina jättivät lukemisen väliin. Joskus Maryam kävi kärsimättömäksi. Joskus Amina. Kerran tuttu jakso sai Aminan itkemään, ja hänen oli selitettävä, ettei Maryam ollut tehnyt mitään väärää. He keskeyttivät teetä varten ja palasivat lukemiseen seuraavana päivänä.

Kirja löysi paikkansa heidän tavallisessa arjessaan. Sen viereen sujautettiin kysymyksiä opettajalle. Maryamin vihreä kynä vieri sen alle. Amina alkoi jättää puhelimensa keittiön työtasolle, kun he istuutuivat lukemaan.

Eräänä iltana hänen tyttärensä löysi ostoslistan.

“Onko tämä mummin käsialaa?”

“On.”

“Se on samanlaista kuin sinun.”

Amina otti paperin. Kukaan ei ollut koskaan sanonut niin. Hän tutki kapeita kirjaimia ja viimeisen sanan kiireistä loppuvetoa. Sitten hän katsoi lappua, jonka oli kirjoittanut koulua varten sinä aamuna.

“Vähän”, hän sanoi.

“Säilytetäänkö tämä?”

“On.”

“Mutta mehän olemme jo sen sivun ohi.”

Hetken Amina halusi laittaa sen takaisin täsmälleen entiselle paikalleen. Hän tunsi taitoksen, kulman ja pienen paperikaistaleen, joka näkyi sivujen yläpuolella. Hän oli pitänyt ne muuttumattomina niin kauan.

Sen sijaan hän löysi laatikosta kirjekuoren. Hän laittoi listan sen sisään ja kirjoitti kuoren etupuolelle äitinsä nimen.

Maryam katseli häntä. “Mitä me nyt käytämme?”

“Siinä on nauha.”

Tytär tutki vihreää silkkiä ja merkitsi kohdan, johon he olivat jääneet. Sitten hän sulki kirjan huolellisesti molemmin käsin.

Amina laittoi kirjekuoren talteen. Työtason ääressä hän repäisi uuden arkin pienestä lehtiöstä, jota he käyttivät ostoslistoihin.

Riisiä. Linssejä. Saippuaa.

Hän pysähtyi hetkeksi ja lisäsi sitten appelsiinit.

“Jos ne ovat hyviä”, hän sanoi.

“Saanko tulla mukaan?” Maryam kysyi.

“Saat. Huomenna.”

Koraani-viite — Lyhyt käännöskatkelma on Az-Zumar-suuran kohdasta 39:53, tohtori Mustafa Khattabin The Clear Quran -käännöksestä siinä muodossa kuin se esitetään Quran.comissa. Lue jakeet 53–55 yhdessä nähdäksesi ympäröivän jakson. Kertomus on kuvitteellista pohdintaa, ei tafsiria eikä kuvaus todellisista ihmisistä.

Luettavaa kertomuksen jälkeen

Käytännön tueksi Aminan kuvitteelliselle paluulle nämä oppaat tarjoavat pienen ensimmäisen lukukerran ja tavan pohtia lukemaansa tekemättä henkilökohtaisesta reaktiosta tafsiria.

Jatka lukemista artikkeleista Näin palaat Koraanin lukemiseen pitkän tauon jälkeen tai Koraanin pohdinta ja tafsir: näin pidät ne erillään.